Huomenta.
Availen silmiä laivan hytissä.
Tunnen kun mut kaapataan syvemmälle syliin ja pidetään tiukemmin kiinni.
Mun puhelimeen on tullut pitkin yötäviestiä Jennalta.
"Missä oot, missä meet"
Jos näin muutaman viestin ja odottelutunnin jälkeen vastaisin.
"Turvassa".
Mä käännyin katsomaan Andua.
Se oli niin upea, kun se nukkui niin rauhassa siinä mun vieressä.
Vähitellen Andukin heräili.
"Huomenta kaunis"ja iso hymy perään.
Mulla oli niin hyvä ja helppo olla.
Tähän syliin mä kuulun.
Mulla oli vihdoinkin olo, että kuulun jonnekkin.
Mulla oli turvallinen olo.
Edellisen illan aikana tuli otettua lasi jos toinenkin kuuluisaa ja tunnettua aikuisten limpparia. Ei kuitenkaan humalaan asti.
Perinteinen huppeliriita Jennan kanssa ja meidän tiet erosivat eri suuntiin.
Jennan ja mun riidat on siinä mielessä spesiaaleja, että vaikka kuinka pahasti riideltäisiin, aamulla sitä riitaa ei enää ole.
Keräsin itteni Andun hytistä ja menin omaan hyttiimme siinä toivossa, että Jenna olisi siellä ja että lähdettäisiin maihin Tukholmaan.
Ja niinhän siinä sitten kävi.
Kävellään pitkin aurinkoisia Tukholman katuja.
Mun puhelimeen tulee viesti:"tuu takaisin viereen, mun nainen".
"Jenna, mä tarviin nyt siiderin".
Otettiin muutama tasoittava ja käveltiin pitkin Tukholman katuja.
Vastaan tuli tatuointiliike.
Voi veljet mikä idea!
Nyt mennään ottamaan vähän inkkiä ihoon!
Jep, muutaman "tasoittavan" jälkeen se tuntui hyvältä idealta..
Jouduttiin tunnin verran odottelemaan vuoroamme, joten mentiin lähellä olevaan kebabilaan safkaamaan mätöt.
Sekin tuntui hyvältä idealta siihen asti kunnes olimme taas laivassa.
Oltiin sitten jätetty reilu 100euroa sinne kebabilaan 😁
Mikäs siinä sitten.
Jatketaan kohti toista iltaa....
tiistai 17. maaliskuuta 2015
lauantai 3. tammikuuta 2015
Vapaalippuja kaksi,kiitos!
Vapaalippu Kun parisuhteen toinen osapuoli antaa sinulle "vapaalipun perseilyyn"
Ja tiedän, ajatusmaailma tähän voi olla jonkun mielestä paheksuttava, mutta minun mielestäni toiminta on täysin oikeutettua jos toinen osapuolista vain jakaa ja jakaa vapaalippuja.
On kuuma hellepäivä..
Eletään elokuuta ja sitä aikaa, kun on laivaressun aika.
Ollaan Jennan kanssa pakattu pienimmät shortsit ja sandaalit laukkuihin ja saavutaan terminaalin pihaan.
Pikku siiderihiprakassa kikattelen ja jäädyn täysin tuijottamaan pihalla erästä miesporukkaa.
Siinä se seisoi, muutaman metrin päässä.
Voi vittu Andu..
Sepäse ja ilmeisesti samalle laivalle lähdössä.
JUOKSE VERNA JUOKSE on seuraava ajatus.
Avaan siiderin ja selitän Jennalle tarinan Andusta.
Andu huomaa mut ja nyökkää oma salaperäinen katse silmissään, pieni hymy naamalla.
No voitte vaan kuvitella minkä kokoinen oli hymy Vernan naamalla..
Ongelmitta löydettiin hyttiimme Jennan kanssa.
Mun puhelimeen tuli viesti.
Luulin ja ... tai siis toivoin, että se olisi ollut Andu, mutta...
Riku
"Helvetin hauskaa matkaa sullekkin ämmä, muista huorata paljon"
Selvä.
Tämä oli viimeinen pisara minulle.
Nyt mua ei enää todellakaan kiinnostanut koko Riku tai mitä Riku ajattelisi tästä.
Ja sieltä nasahti vapaalippu perseilyyn Vernan käteen kuin pesispallo räpylään.
Mulla nousi itsevarmuus about 1110%.
Puhelin nousi ilman tärinöitä käteeni ja laitoin Andulle viestin:
"Missä meet, voitasko nähdä?"
Mun puhelin piippasi viestiääntä.
Andu
"Todellakin nähdään".
Jenna tuijotti mua ja mun maailman övereintä virnettä naamalla.
"Mmmikä sullon ?" kysyi Jenna.
"Mun pitää hoitaa tänää yks juttu."
iskin Jennalle silmää ja heitin puhelimen sängylle.
Mitään sanomattä lähdin suihkuun.
Tänään on mun ilta.
Tänään mä oon vapaa.
Ja tiedän, ajatusmaailma tähän voi olla jonkun mielestä paheksuttava, mutta minun mielestäni toiminta on täysin oikeutettua jos toinen osapuolista vain jakaa ja jakaa vapaalippuja.
On kuuma hellepäivä..
Eletään elokuuta ja sitä aikaa, kun on laivaressun aika.
Ollaan Jennan kanssa pakattu pienimmät shortsit ja sandaalit laukkuihin ja saavutaan terminaalin pihaan.
Pikku siiderihiprakassa kikattelen ja jäädyn täysin tuijottamaan pihalla erästä miesporukkaa.
Siinä se seisoi, muutaman metrin päässä.
Voi vittu Andu..
Sepäse ja ilmeisesti samalle laivalle lähdössä.
JUOKSE VERNA JUOKSE on seuraava ajatus.
Avaan siiderin ja selitän Jennalle tarinan Andusta.
Andu huomaa mut ja nyökkää oma salaperäinen katse silmissään, pieni hymy naamalla.
No voitte vaan kuvitella minkä kokoinen oli hymy Vernan naamalla..
Ongelmitta löydettiin hyttiimme Jennan kanssa.
Mun puhelimeen tuli viesti.
Luulin ja ... tai siis toivoin, että se olisi ollut Andu, mutta...
Riku
"Helvetin hauskaa matkaa sullekkin ämmä, muista huorata paljon"
Selvä.
Tämä oli viimeinen pisara minulle.
Nyt mua ei enää todellakaan kiinnostanut koko Riku tai mitä Riku ajattelisi tästä.
Ja sieltä nasahti vapaalippu perseilyyn Vernan käteen kuin pesispallo räpylään.
Mulla nousi itsevarmuus about 1110%.
Puhelin nousi ilman tärinöitä käteeni ja laitoin Andulle viestin:
"Missä meet, voitasko nähdä?"
Mun puhelin piippasi viestiääntä.
Andu
"Todellakin nähdään".
Jenna tuijotti mua ja mun maailman övereintä virnettä naamalla.
"Mmmikä sullon ?" kysyi Jenna.
"Mun pitää hoitaa tänää yks juttu."
iskin Jennalle silmää ja heitin puhelimen sängylle.
Mitään sanomattä lähdin suihkuun.
Tänään on mun ilta.
Tänään mä oon vapaa.
Se ei toiminu kunnol,
mun olo on puhdas.
Mitä sul on omaltunnol?
Mä tunsin sut,
mut en tuntenut kunnol.
Sä muutuit muuks
ku se kuva joka mul on.
mun olo on puhdas.
Mitä sul on omaltunnol?
Mä tunsin sut,
mut en tuntenut kunnol.
Sä muutuit muuks
ku se kuva joka mul on.
torstai 1. tammikuuta 2015
Mullon Buell.
Joo ja mulla tärisee kädet kun vastaan Andun viestiin.
"Oon vapailla ja ajossa. Nähdäänkö?"
No mitä nyt helvettiä.
On kuuma kesäpäivä, mut ei ihmisen kädet näin hikoile.
Pidän puhelinta kädessä ja mietin mietin mietin et mitä mä uskallan vastata.
Todellakin mä haluan nähdä Andun.
Mut missä?
Ja aikooko se aidosti oikeesti tulla mua moikkaamaan?
Ja vielä vapaa-ajalla?
Vastasin,että voidaan nähdä ja kerroin lähiostarin osoitteen.
Jotenki tuntui niin siistiltä olla näin vaarallisilla vesillä.
Ihan kodin lähellä.
Ja Riku vois tulla paikalle ihan milloin vain.
Se ei mua enää kiinnostanut.
Vaikka tulisi kolme Rikua, mua ei kiinnostanut.
Mä kävelen kohti ostaria.
Tekstaan kädet vapisten Ellulle ja se omaan tapaansa tietenkin tsemppaa mua.
Ellu on siitä upea, että se ei oo ikinä, IKINÄ tuominnut mua.
Ellu on vaan tukenut mua mun tekemisissä, päätöksissä jne.
Seissyt siinä rinnalla, kun mä horjun; Ottanut olkapäästä kiinni ja saanut tasapanon takaisin kuosiin.
Se on oikea ystävä se.
Mä kuljen määrätietoisesti kohti ostaria ja tunnistan Andun kaukaa.
Sillä on musta Buell.
Se näyttää niin upealta.
Siis sekä Andu että se pyörä.
Siis Buell.
Mulla pyöri vaan päässä, että nyt Verna, käänny ympäri ja juokse helvetin kovaa.
Samalla taistelen jännityksen ääntä vastaan ja kävelen kohti Andua.
Andu kaappaa mut halaukseen samantien.
Mulla on helvetin vaikea olla.
Pyörin paikoillani,
pyöritän taskussa olevia avaimia käsissäni,
kikatan kuin pikkutyttö.
Samaan aikaan mulla on niin hyvä ja turvallinen olla.
Mun on helppo jutella Andun kanssa.
Andu mittaa mua katseellaan.
"Oot kaunis, Verna".
Mä tunnen kuinka puna nousee mun kasvoille.
Me höpötettiin varmaan tunnin ajan ja sit Andun piti lähteä jatkamaan matkaa.
Se puki takaisin ajokamat päälle,
kaappasi mut taas halaukseen.
Oisin voinut jäädä siihen syliin koko loppupäiväksi.
Sit se ajoi pois.
Mulle jäi niin tyhjä olo.
Istuin nurmikoll ja tuijotin mun varpaita samalla kun poltin tupakan.
Mulla oli oli kuin pikkulapsella jolta olisi viety tikkari.
Jotain puuttui.
Niin tyhjä olo mulla oli.
Kaivoin mun puhelimen taskusta.
45 puhelua tullut.
Riku.
Noin.
Sota oli valmis.
Vahtikoiralta katosi vahdittava, mut se ei kiinnostanut mua.
Mä olin just maailman parhaassa sylissä.
Mua ei enää kiinnostanut vaikka kotona olisi pommi räjähtänyt.
"Oon vapailla ja ajossa. Nähdäänkö?"
No mitä nyt helvettiä.
On kuuma kesäpäivä, mut ei ihmisen kädet näin hikoile.
Pidän puhelinta kädessä ja mietin mietin mietin et mitä mä uskallan vastata.
Todellakin mä haluan nähdä Andun.
Mut missä?
Ja aikooko se aidosti oikeesti tulla mua moikkaamaan?
Ja vielä vapaa-ajalla?
Vastasin,että voidaan nähdä ja kerroin lähiostarin osoitteen.
Jotenki tuntui niin siistiltä olla näin vaarallisilla vesillä.
Ihan kodin lähellä.
Ja Riku vois tulla paikalle ihan milloin vain.
Se ei mua enää kiinnostanut.
Vaikka tulisi kolme Rikua, mua ei kiinnostanut.
Mä kävelen kohti ostaria.
Tekstaan kädet vapisten Ellulle ja se omaan tapaansa tietenkin tsemppaa mua.
Ellu on siitä upea, että se ei oo ikinä, IKINÄ tuominnut mua.
Ellu on vaan tukenut mua mun tekemisissä, päätöksissä jne.
Seissyt siinä rinnalla, kun mä horjun; Ottanut olkapäästä kiinni ja saanut tasapanon takaisin kuosiin.
Se on oikea ystävä se.
Mä kuljen määrätietoisesti kohti ostaria ja tunnistan Andun kaukaa.
Sillä on musta Buell.
Se näyttää niin upealta.
Siis sekä Andu että se pyörä.
Siis Buell.
Mulla pyöri vaan päässä, että nyt Verna, käänny ympäri ja juokse helvetin kovaa.
Samalla taistelen jännityksen ääntä vastaan ja kävelen kohti Andua.
Andu kaappaa mut halaukseen samantien.
Mulla on helvetin vaikea olla.
Pyörin paikoillani,
pyöritän taskussa olevia avaimia käsissäni,
kikatan kuin pikkutyttö.
Samaan aikaan mulla on niin hyvä ja turvallinen olla.
Mun on helppo jutella Andun kanssa.
Andu mittaa mua katseellaan.
"Oot kaunis, Verna".
Mä tunnen kuinka puna nousee mun kasvoille.
Me höpötettiin varmaan tunnin ajan ja sit Andun piti lähteä jatkamaan matkaa.
Se puki takaisin ajokamat päälle,
kaappasi mut taas halaukseen.
Oisin voinut jäädä siihen syliin koko loppupäiväksi.
Sit se ajoi pois.
Mulle jäi niin tyhjä olo.
Istuin nurmikoll ja tuijotin mun varpaita samalla kun poltin tupakan.
Mulla oli oli kuin pikkulapsella jolta olisi viety tikkari.
Jotain puuttui.
Niin tyhjä olo mulla oli.
Kaivoin mun puhelimen taskusta.
45 puhelua tullut.
Riku.
Noin.
Sota oli valmis.
Vahtikoiralta katosi vahdittava, mut se ei kiinnostanut mua.
Mä olin just maailman parhaassa sylissä.
Mua ei enää kiinnostanut vaikka kotona olisi pommi räjähtänyt.
lauantai 13. joulukuuta 2014
I guess I just lost my husband, I don't know where he went...
Tämä teksti, sekava teksti. Vihaa ja fiiliksiä. Kirosanoja. Verta,hikeä ja kyyneleitä. Sånt är livet.
I guess I just lost my husband, I don't know where he went...
Eikä mua edes itseasiassa kiinnosta.
Juhannus..
...Tuo rakkauden juhla, keskellä suomen lämmintä kesää.
Silloin kun ihmiset oikeesti rakastavat toisiaan ja katsovat juhannuskokkoa käsikädessä, pää olkapäätävasten nojautuen. Mua oksettaa.
Silloin kun ihmiset oikeesti rakastavat toisiaan ja katsovat juhannuskokkoa käsikädessä, pää olkapäätävasten nojautuen. Mua oksettaa.
Sitten on Verna. woooooooooohoooooooo! U Go Girl!!!. idiootti.
Nuori naisen alku, joka otti kihlasormuksen pois sormestaan ja jäädytti itsensä täysin.
Hauskaa Juhannusta. saatana.
Riku jäi minulle kiinni siitä, että hän on pettänyt minua, useamman kerran.
Vitun Riku.
Se ei edes itseasiassa häirinnyt minua enää. Olin täysin turta.
Me nähtiin tänään Andun kanssa töissä. Mä näin kun se huomasi sormuksen mun sormessa. Sen katse sen jälkeen mua kohtaan tuntui niin pahalta. Mä piilotin sen heti.
Sen jälkeen Andun kanssa oli helvetin vaikea puhua.
Sen jälkeen Andun kanssa oli helvetin vaikea puhua.
Nyt oli se hetki, kun olin saanut Rikulta vapaalipun perseilyyn.
Riku oli jättänyt mulle pitkän kirjeen kotiin.
Siinä se kertoi kuinka rakastaa ja lässynlää.
Mä oon vaan jäätä.
"You weren't there
You never were
You want it all
But that's not fair
You never were
You want it all
But that's not fair
I gave you life
I gave my all
You weren't there
You let me fall
I gave my all
You weren't there
You let me fall
So, so what?
I'm still a rock star
I got my rock moves
And I don't need you".
I'm still a rock star
I got my rock moves
And I don't need you".
Tänään mua ei kuitenkaan naurattanut.
Mua ahdisti.
Istuin yöllä parvekkeella ja tekstailin Andun kanssa.
Tupakka paloi taas polttamatta sormien välissä.
Mitä mun elämälle tapahtuu.
Mun ajatus ei kulje suuntaan eikä toiseen.
Jumitan vain ja tuijotan.
Mun puhelin piippas taas viestiääntä.
Se oli, yllätysyllätys, Andu.
A: Mitä teet?
V: Istun parvekkeella, poltan ketjussa röökiä ja tuijotan ruuvia.
V: Istun parvekkeella, poltan ketjussa röökiä ja tuijotan ruuvia.
Näin iloisesti taas riemuverna vastasi.
Kohta mun puhelin alkoi soimaan. Ja kukapa muukaan kuin Andu soitti.
Ja ensimmäisenä tiskiin kysymys:
"Onko se ruuvi tasapää vai ristipää?"
"Onko se ruuvi tasapää vai ristipää?"
Mä repesin niin raivokkaaseen nauruun.
Toi ihminen tekee mulle ihmeitä.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Aika juoksee, minä en.
On kulunut paljon aikaa siitä kun olen viimeeksi kirjoittanut.
Ollaan jo kesäkuussa.
Olen nähnyt Andua lähes päivittäin, tosin töissä.
Mun aamu alkaa joka päivä sillä, että luen Andulta tulleen tekstiviestin, vastaan siihen ja käytän koirat pihalla.
Juon aamukahvin ja alan valmistautumaan työpäivään.
Olen tehnyt koko alkukesän töitä, yhdellä vapaapäivällä viikossa.
Työvuorot kestävät keskimäärin 15 tuntia.
Kun mä lähden töihin, ja astun ovesta ulos, kaivan puhelimen esiin.
Kello on kuusi aamulla.
Soitan Andulle.
Koko työmatka menee siihen, että puhutaan Andun kanssa puhelimessa.
Tässä vaiheessa lienee selvää, että pidämme jo tiiviisti Andun kanssa yhteyttä.
Mulla on ihan jäätävä tunteiden pyörremyrsky mun sisällä. En tunne enää juurikaan mitään muuta kuin sääliä Rikua kohtaan.
Vapaapäivät on pelkkää itkua kotona ja mun ei oo hyvä olla. Siksi teen niin paljon töitä.
Onneks mullon Ellu ja Andu.
Ja Jenna.
Jenna on mun ystävä jo ala-asteelta.
Me varattiin juuri Jennan kanssa laivamatka, jotta pääsisi vähän tuulettumaan ja se on ollut meille jokavuotinen tapa sen jälkeen kun 18 vuotta täytimme.
Palataan Anduun. Me juteltiin tänä aamuna sen kanssa todella syvällisiä.
Avauduin sille koko tilanteesta ja kaaoksesta mun kotona.
Me ei nähdä tänään ollenkaan vaikka molemmat ollaan töissä.
Ehkä ihan hyvä niin.
Andu sanoi mulle tänään puhelimessa jotain sellaista mitä en ois osannut odottaa.
”Tässä mun vasemmalla puolella ois sulle tilaa, voisin pitää sua sylissä ja katsoa kun nukut rauhallisena siinä, turvassa.”
Mä menin lukkoon siitä.
Suljin puhelimen sanomatta mitään.
Keräsin itseäni jonkun aikaa ja soitin Andulle takaisin.
”Metrossa on vähän huonot kentät”
Jatkettiin Siitä mihin jäimme.
Andu kertoi joka sanan olevan totta.
Mä en voi uskoa sitä.
Vuoristorata mun sisällä vaan jatkuu eikä kierroksiin tule loppua.
Ollaan jo kesäkuussa.
Olen nähnyt Andua lähes päivittäin, tosin töissä.
Mun aamu alkaa joka päivä sillä, että luen Andulta tulleen tekstiviestin, vastaan siihen ja käytän koirat pihalla.
Juon aamukahvin ja alan valmistautumaan työpäivään.
Olen tehnyt koko alkukesän töitä, yhdellä vapaapäivällä viikossa.
Työvuorot kestävät keskimäärin 15 tuntia.
Kun mä lähden töihin, ja astun ovesta ulos, kaivan puhelimen esiin.
Kello on kuusi aamulla.
Soitan Andulle.
Koko työmatka menee siihen, että puhutaan Andun kanssa puhelimessa.
Tässä vaiheessa lienee selvää, että pidämme jo tiiviisti Andun kanssa yhteyttä.
Mulla on ihan jäätävä tunteiden pyörremyrsky mun sisällä. En tunne enää juurikaan mitään muuta kuin sääliä Rikua kohtaan.
Vapaapäivät on pelkkää itkua kotona ja mun ei oo hyvä olla. Siksi teen niin paljon töitä.
Onneks mullon Ellu ja Andu.
Ja Jenna.
Jenna on mun ystävä jo ala-asteelta.
Me varattiin juuri Jennan kanssa laivamatka, jotta pääsisi vähän tuulettumaan ja se on ollut meille jokavuotinen tapa sen jälkeen kun 18 vuotta täytimme.
Palataan Anduun. Me juteltiin tänä aamuna sen kanssa todella syvällisiä.
Avauduin sille koko tilanteesta ja kaaoksesta mun kotona.
Me ei nähdä tänään ollenkaan vaikka molemmat ollaan töissä.
Ehkä ihan hyvä niin.
Andu sanoi mulle tänään puhelimessa jotain sellaista mitä en ois osannut odottaa.
”Tässä mun vasemmalla puolella ois sulle tilaa, voisin pitää sua sylissä ja katsoa kun nukut rauhallisena siinä, turvassa.”
Mä menin lukkoon siitä.
Suljin puhelimen sanomatta mitään.
Keräsin itseäni jonkun aikaa ja soitin Andulle takaisin.
”Metrossa on vähän huonot kentät”
Jatkettiin Siitä mihin jäimme.
Andu kertoi joka sanan olevan totta.
Mä en voi uskoa sitä.
Vuoristorata mun sisällä vaan jatkuu eikä kierroksiin tule loppua.
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
Kotiavaimet ja duunilaukku.
Me nähtiin tänään Andun kanssa.
Mä en ees änkyttänyt.
Se oli melko siisti fiilis.
Toki mua jännitti saapua duunikohteeseen.
Ja vielä enemmän mua jännitti nähdä Andu...
Sieltä se Andu tuli, pitkin liukuportaita alaspäin. Musta tuntu et ne portaat tulee ainaki vuoden verran alaspäin.
Oli ku hidastetusta leffapätkästä.
Me juteltiin pitkä tovi siitä, mitä ollaan duunatu pitkin talvea ja mitä meidän elämässä on tapahtunut.
Ihan pokkana avasin mun ja Rikun tilannetta ja Andu näytti huolesuneelta.
Mä en tajua miten mun oli niin helppoa vaan jutella Andulle.
Ihanku se ois ollu aina siinä kuuntelemassa.
Oonko mä ollu kuitenkin sen mielessä?
Meillä jäi jutut aika pahasti kesken, kun Andun piti lähtee omiin työtehtäviin ja mun omiini..
Musta tuntu, et ne liukuportaat meni taas viikonverran ylöspäin.
Musta tuntu pahalta, kun Andu lähti pois.
Ykskaks Andu käänty ympäri liukuportaissa, huus mun perään
"Verna oota"
Käännyin ympäri ja Andu kipitti ylöspäin pyöriviä liukuportaita väärään suuntaan, alaspäin, mun luokse.
Se kaivo taskusta pehmoleluavaimenperän.
Se anto sen mulle.
"voit laittaa tän sit meidän kotiavaimiin"
se sano, katto mua silmiin, iski mulle silmää ja lähti takaisin portaisiin.
Menin ihan lukkoon. Loppuvuoro meni kuin sumussa.
Istahdin vuoron jälkeen metroon ja avasin viestikeskusteln Andun kanssa.
Mä kiitin viestissäni Andua pehmoavaimenperästä. Kerroin et laitoin sen kiinni mun duunilaukun vetoketjuun.
Soitin Ellulle. Kerroin tän päivän tapahtumista. Ellu on niin ihana kun se jaksaa aina kannustaa mua, eikä se tuomitse mua.
Mun puhelimeen kilahti viesti.
Se oli Andu. Se vastas mulle.
A: "<3".
Mä en ees änkyttänyt.
Se oli melko siisti fiilis.
Toki mua jännitti saapua duunikohteeseen.
Ja vielä enemmän mua jännitti nähdä Andu...
Sieltä se Andu tuli, pitkin liukuportaita alaspäin. Musta tuntu et ne portaat tulee ainaki vuoden verran alaspäin.
Oli ku hidastetusta leffapätkästä.
Me juteltiin pitkä tovi siitä, mitä ollaan duunatu pitkin talvea ja mitä meidän elämässä on tapahtunut.
Ihan pokkana avasin mun ja Rikun tilannetta ja Andu näytti huolesuneelta.
Mä en tajua miten mun oli niin helppoa vaan jutella Andulle.
Ihanku se ois ollu aina siinä kuuntelemassa.
Oonko mä ollu kuitenkin sen mielessä?
Meillä jäi jutut aika pahasti kesken, kun Andun piti lähtee omiin työtehtäviin ja mun omiini..
Musta tuntu, et ne liukuportaat meni taas viikonverran ylöspäin.
Musta tuntu pahalta, kun Andu lähti pois.
Ykskaks Andu käänty ympäri liukuportaissa, huus mun perään
"Verna oota"
Käännyin ympäri ja Andu kipitti ylöspäin pyöriviä liukuportaita väärään suuntaan, alaspäin, mun luokse.
Se kaivo taskusta pehmoleluavaimenperän.
Se anto sen mulle.
"voit laittaa tän sit meidän kotiavaimiin"
se sano, katto mua silmiin, iski mulle silmää ja lähti takaisin portaisiin.
Menin ihan lukkoon. Loppuvuoro meni kuin sumussa.
Istahdin vuoron jälkeen metroon ja avasin viestikeskusteln Andun kanssa.
Mä kiitin viestissäni Andua pehmoavaimenperästä. Kerroin et laitoin sen kiinni mun duunilaukun vetoketjuun.
Soitin Ellulle. Kerroin tän päivän tapahtumista. Ellu on niin ihana kun se jaksaa aina kannustaa mua, eikä se tuomitse mua.
Mun puhelimeen kilahti viesti.
Se oli Andu. Se vastas mulle.
A: "<3".
torstai 20. marraskuuta 2014
Paniikki
Istun duunissa tauolla.
Mä istun ulkorappusilla, onhan kevät jo melko pitkällä.
Aurinko paistaa ja juon kahvia, tupakka palaa polttamatta mun sormien välissä.
Mun puhelin piippaa viestiääntä.
Odotin, että viesti on Ellulta ja perus: "Mennäänkö röökille?" -viesti.
Ei. Se ei ollut Ellu.
Se oli Andu. Kiitos Fb-Chatin.
Avasin viestin.
"Mitä kuuluu päivieni valo?"
Mulla tippui puhelin kädestä, siinä samassa tohinassa potkaisin kahvikupin alas rappusilta ja poltin röökin tulipäällä mun käden.
Hyvä Verna, meni taas niin hienosti.
Keräsin äkkiä puhelimen maasta ja kokosin sen.
Laitoin puhelimen päälle.
Mun kädet tärisi. Mä en voinut uskoa näkemääni.
Avasin chatin uudestaan ja luin sen uudestaaanuuuuuuuudestaan ja uudestaan.
Noniin. Paikalla siis perus paniikkiVerna ja omalle tyylille uskollinen paniikkivastaus:
Ihan hyvää, mitä sulle?
EEIEIEIEI Verna, mitä sä teet??
Mun sydän hakkasi niin, että pulssin näki mun kaulasta.
Puhlimeen kilahti taas viesti.
Se oli Andu.
"Nähdään illalla".
Mä istun ulkorappusilla, onhan kevät jo melko pitkällä.
Aurinko paistaa ja juon kahvia, tupakka palaa polttamatta mun sormien välissä.
Mun puhelin piippaa viestiääntä.
Odotin, että viesti on Ellulta ja perus: "Mennäänkö röökille?" -viesti.
Ei. Se ei ollut Ellu.
Se oli Andu. Kiitos Fb-Chatin.
Avasin viestin.
"Mitä kuuluu päivieni valo?"
Mulla tippui puhelin kädestä, siinä samassa tohinassa potkaisin kahvikupin alas rappusilta ja poltin röökin tulipäällä mun käden.
Hyvä Verna, meni taas niin hienosti.
Keräsin äkkiä puhelimen maasta ja kokosin sen.
Laitoin puhelimen päälle.
Mun kädet tärisi. Mä en voinut uskoa näkemääni.
Avasin chatin uudestaan ja luin sen uudestaaanuuuuuuuudestaan ja uudestaan.
Noniin. Paikalla siis perus paniikkiVerna ja omalle tyylille uskollinen paniikkivastaus:
Ihan hyvää, mitä sulle?
EEIEIEIEI Verna, mitä sä teet??
Mun sydän hakkasi niin, että pulssin näki mun kaulasta.
Puhlimeen kilahti taas viesti.
Se oli Andu.
"Nähdään illalla".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)